Ihmeiden aika ei ole ohi

Voinen tässä maailmantilanteessa tunnustaa jotain, mikä vielä edellisen postaukseni aikaan olisi ollut kontroversaalia: olen monia vuosia kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä.

Syyt olivat minulle siihen aika selviä. En muista tarkalleen ottaen, minä vuonna tein päätökseni, mutta se oli todennäköisesti Krimin tapahtumien aikoihin. Olin silloin lukiossa, eli juuri sitä ikäluokkaa, jolloin tällaisista asioista voi alkaa olemaan jotain mieltä. Esimerkiksi yläasteella en nähnyt asiaa tärkeänä, mutta en minä ainakaan yläasteella paljoa tiennyt politiikan historiasta.

Argumenttini Natolle olivat aika selkeät ja monta kertaa muidenkin toistamat. Ensiksikin, Venäjä ei ole luotettava eikä ole koskaan ollutkaan. 90-luvun optimismin olisi pitänyt jäädä taakse jo viimeistään Georgian sodan kohdalla. Toiseksi, Suomea on helpompi puolustaa liittolaisten kanssa kuin yksin. Kolmanneksi, kriisin syttyessä jäsenyyden anominen on jo liian myöhäistä, vaan sen pitää tehdä rauhan aikana. Siksi halveksuin aina ajatusta Nato-optiosta juuri siksi, että se antaa mahdollisuuden myöhästymiseen.

Toisaalta on Suomen "puolueettomuus", jota pidän suomettuneena hapatuksena. Ymmärrän, että nevotteluja ohjaavilla neutraaleilla valtioilla on puolensa, mutta en halua asua sellaisessa valtiossa, kun tunnin ajomatkan päässä on Venäjän raja. Ruotsin ja Sveitsin kaltaisilla satumaalaisilla tällaiseen voikin olla varaa. Jostakin syystä tässä maassa ajatellaan puolueettomuuden olevan hyve. Että se tekee meistä muita moraalisesti parempia. Olen eri mieltä. Minun mielestäni, jos jotain kamalaa tapahtuu, silloin tulee olla hyvien puolella eikä puolueeton hiljainen hyväksyjä. Esimerkiksi vaikka kansanmurhan yhteydessä. Tässä mielessä Suomen puolueettomuus on ollut harhaa, sillä olemme kannanotoissa olleet selvästi osa länttä. Sen suojakilven, Naton, vain jätimme ottamatta.

"Jostakin syystä" oli muuten vitsi. Syyhän on tietysti se, että Neuvostoliitto on meille niin opettanut ja me seuraamme tätä naurettavuutta vielä 30 vuotta senkin jälkeen kun Neukkula potkaisi tyhjää.

Suurin osa kansasta oli kuitenkin kanssani eri mieltä. Ajateltiin, että Venäjä ei ole uhka ja jos siitä tulee sellainen, voidaan käyttää Nato-optio. Kuten jo sanoin, pidin tätä vaarallisena, koska siinä vaiheessa voi jo olla liian myöhäistä. Venäjähän on ollut uhka jo kohta vähintään 20 vuotta.

Mutta sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan, kansan päät pyörähti yhdessä yössä ja nyt ollaan virallisesti keskellä Natoon-hakuprosessia. En kyllä olisi uskonut, että näen tämän elinaikanani, mutta tässä sitä ollaan. Nyt kun päästäisiin vielä loppuun asti niin voisin kakun ostaa ja juhlia.

Yhdestä asiasta minun tulee kylläkin antaa Suomen kansalle tunnustusta. Olitte kaikki hyvin johdonmukaisia. Monet ulkomaalaiset kuvittelevat, että suomalaiset eivät halunneet Natoon ja sitten pelästyivät Venäjää ja nyt haluavatkin. Tämä ei ole totta. Ulkomaalaiset eivät tiedä Nato-optiosta.

Nato-option ehdot olivat, että Suomi ei liity Natoon, koska Venäjä ei ole uhka. Tietenkin sillä merkityksellä, että jos Venäjästä tulee uhka, Nato-prosessi lähtee käyntiin sillä sekunnilla. Vaikka oma käsitykseni uhasta oli täyttynyt jo vuosia sitten, kansan päätös oli, että Venäjästä tuli uhka vasta helmikuussa. Ja sitten kansa vaati, että Nato-prosessi käynnistetään sillä sekunnilla. Siinä ei paljon poliitikoilta kyselty. Näin sitä historiaa tehdään.

Suomalaiset olivat siis johdonmukaisia ja uskoivat Nato-optioon loppuun asti. Siihenkin asti, kunnes sen ehdot täyttyivät. Tulella leikkimistähän se oli, mutta onnistui onneksemme. Siinä on puolueiden, esimerkiksi Vasemmistoliiton (Nato-vastaisimpana puolueena) Nato-vastustajien turha inttää, että ei kun nyt vasta aletaan keskustella Natosta. Ei, kansalle on syötetty Nato-optiota vuosikymmeniä, ja nyt se optio lunastetaan. Itse poliitikot tämän pedin petasitte.

Yksi ylpeyden aiheistani on se, että pääsin vastaamaan Taloustutkimuksen toukokuun kyselyyn Nato-jäsenyydestä. Olen siis kuvassa, 76 prosentissa.

Loppuhuomautuksena se, että kun viime presidentinvaaleissa mediassa sanottiin, että Torvaldsin jääminen hännille johtuu siitä, ettei Natoon haluta... ärsytti, koska en minä Torvaldsia äänestänyt vaikka Natoon halusinkin.

Lappilaiset, lappalaiset, mitä näitä on

Meidän suomenkielisten historiasta löytyy piirre, jota olen viimeisen vuoden aikana miettinyt oikein erityisen tarkasti. Puhun siis maakunnista ja maakuntaidentiteetistä, jota perinteisemmin heimoidentiteetiksi kutsutaan. Eikä maakuntaidentiteetti tuolle sanalle paras korvaaja ole, kun eivät maakunnat nyt kuitenkaan mene "heimojen" kanssa yksiin. Mutta ehkäpä modernissa ajattelutavassa nämä maakunnat kuitenkin korvaavat "heimot" identiteettinä.

Heimo-sanan käyttöä on sinänsä pidetty huonona ja "vääränä", mutta itse en juuri näe siinä ongelmaa. Ymmärtäähän nyt jokainen meistä kumminkin, että suomalainen heimo ei ole sama asia kuin vaikka jokin Keski-Aasian arojen klaani. Siinä mielessä sillä ei mielestäni ole väliä, vaikka heimo-sanaa käytettäisiinkin tavalla, joka ei väestöopillisesti olisi "oikein". Heimo-sanan käyttöä vastustan kyllä, jos kutsutaan vaikka virolaisia suomalaiseksi tai itämerensuomalaiseksi heimoksi. Sehän on kansa! Heimot ovat siis ainakin omassa päässäni kansan alalaji, ja sikäli ihan ok sana kuvaamaan savolaisia ja hämäläisiä.

Omasta mielipiteestäni huolimatta heimo-sanaa pyritään parhaan mukaan heittämään roskiin suomalaisten "alalajeista" puhuttaessa. Näitä suomalaisia heimoja ovat perinteisesti määrittäneet suurelta osin murteet ja murrealueet, mutta poikkeuksiakin toki löytyy useampia. Esimerkiksi pohjoiskarjalaisia kutsutaan karjalaisiksi, vaikka he ovatkin savolaismurretta puhuvaa, savolaisista polveutuvaa väestöä. Näin nämä käsitteet eivät siis aina mene yksi yhteen.

Maakunnat on moni paikoin nimetty heimojen mukaan, vaikka ne olisikin pilkottu osiin (Pohjanmaa jopa neljään). Näistä ylimääräisiksi jäävät Kymenlaakso, Satakunta, Keski-Suomi, Pirkanmaa ja Uusimaa. Kymenlaakso on pitkälti ollut karjalaisten ja hämäläisten kohtaamispaikka. Satakunta taasen on jakautunut varsinaissuomalaisen ja hämäläisen heimon välille. Keski-Suomesta löytyy hämäläinen ja savolainen vaikutus, ja Pirkanmaakin taitaa olla useamman heimon temmellyskenttä. Uuttamaata on perinteisesti pidetty suomenruotsalaisena; siellä asuvat suomalaiset taitavat nykyään olla taustaltaan aika monenmoista sakkia. Heimojen sijaan meillä monilla on nykyään kuitenkin ennemmin juuri näihin maakuntiin pohjautuva identiteetti. Heimoidentiteetti paistaa kirkkaimmin siellä, missä heimon ja maakunnan nimi ovat sama.

Ja joitakin, no, ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos nuoren naisen ykköstavoite on peräkylästä Helsingin humuun muuttaminen "sivistyksen" pariin, niin siinä ei paljon kotiseuturakkaus paina.

Toisaalta maakunnan ja heimon ero voi luoda jopa uuden heimoidentiteetin syntymisen. Kainuu on asutettu pääosassa savolaisten toimesta, ja Kainuun murre kuuluu savolaismurteisiin, mutta kainuulaisilla on vahva kainuulainen identiteetti, joka ei varmasti ole mikään savolaisten alaryhmä. Savolaisiksi kainuulaisia kutsuu vain tietämätön etelän vetelä; kukaan kainuulainen tai savolainen ei varmasti väittäisi niin, vaan molemmat ryhmät tiedostavat välillänsä olevat erot. Osittain tätä olivat aiheuttamassa hallinnolliset syyt. Siitäkin huolimatta, että Kainuun maanviljelijäväestö tuli Savosta, Kainuun alue on silti perinteisesti liitetty Pohjanmaahan ja myöhemmin Oulun lääniin. Mutta eiväthän kainuulaiset kuitenkaan pohjalaisten kanssa samaa sakkia ole. Näin, vuosisatojen saatossa, muodostui niin pohjalaisuudesta kuin savolaisuudesta erillinen kainuulainen identiteetti. Jos kainuulaiselta kysyttäisiin, mihin heimoon hän kuuluu, vastaus on totta kai kainuulaiset. Huolimatta siitä, mitä jossain Maamme-kirjassa joskus luki.

Tämän vuoksi kainuulaiset tulisi mielestäni ehdottomasti lisätä sinne heimojen listaan varsinaissuomalaisten, hämäläisten, karjalaisten, savolaisten ja pohjalaisten jatkoksi. Olkoonkin sitten nuorempi heimo, mutta ovat tässä nykyhetkessä kuitenkin olemassa. Tämä sai minut kuitenkin miettimään toista pohjoista maakuntaa, eli tietenkin Lappia. Ovatko lappilaiset heimo? Pitävätkö he itseään erillisenä ryhmänä? Vai onko kyseessä vain maakuntaidentiteetti, kuten vaikka "pirkanmaalainen" (en tiedä, mielletäänkö Pirkanmaalla pirkanmaalaisuutta ihan omana heimonaan, mutta ymmärtääkseni ei?) En tunne natiiveja lappilaisia, joten en voi kysyä.

Perinteisestihän Etelä-Lapin, eli Peräpohjolan, väestöä on pidetty pohjalaisena. Mutta Lappi on aika lailla mielletty Pohjanmaasta erilliseksi alueeksi jo kauan. Itse asiassa lappilaisten tilanne muistuttaa aika paljon kainuulaisten vastaavaa... Ehkäpä asuttajat ja murre ovat pohjalaisia, mutta hallinnollisesti Lappi on ollut erillinen jo pitkään. Ovatko lappilaiset mielestään pohjalaisia, vai onko lappilaisuus versonnut omaksi oksakseen, kuten kainuulaisuus savolaisuudesta? Toisaalta Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakunnilla on samat maakuntalaulut. Jos eroa ei ole vielä tapahtunut, tällä menolla en olisi yllättynyt, vaikka se joskus koittaisi.

Lapista kun puhutaan, esille tulee tietenkin saamelaiset. Suurin osa suomalaisista lappilaisista asuu kuitenkin niin saamelaisten kotiseutualueen kuin Saamenmaankin ulkopuolella Etelä-Lapissa. Kuten sanottu, Etelä-Lappi on perinteistesti ollut Peräpohjolaa; siis Pohjanmaan perukoita. Kun tähän  sekoitetaan ihmisten kyvyttömyys ymmärtää lappilaisen ja lappalaisen eroa, soppa on syntynyt. Jotkut eteläsuomalaiset elävät ymmärryksessä, että "lappalainen" on yksi suomalaisista heimoista, ja on jokin epäpyhä saamelaisen ja lappilaisen suomalaisen sekoitusryhmä, joka heidän mielissään on jostain syystä olemassa saamelaisten sijasta...

Käsittämättömyydestään huolimatta tämä tilanne tuo esille mielenkiintoisen asian. Saamelainenhan voisi maakuntaidentiteetiltään olla lappilainen (jos suostuu Lappi-sanaa käyttämään) olematta suomalainen. Loisiko lappilainen heimoidentiteetti tähän ongelman? Toisaalta eikö sama päde kaikkiin vastaaviin identiteetteihin? Kaipa Savossa asuva saksalainen voi itseään halutessaan savolaiseksi kutsua—nimenomaan asuinpaikan mukaan. Pitääkö heimoidentiteettiinkään syntyä? Harvempi meistä tekee DNA-testejä syntyperänsä selvittämiseksi (minä tosin tein, ja olen geneettisesti certified kainuulainen). Kun maan sisäinen muutto on niin suurta, onko koko identiteeteillä edes väliä? (Joillekin toki ei ole, kuten tässä on jo aiemmin esitetty.) Eräässä gradussa oli kyselty muutamalta kainuulaiselta mielipidettä siitä, miksi joku on kainuulainen, ja voiko kainuulaiseksi tulla. Vastaukset kertoivat niin, että kainuulainen voi olla jos Kainuussa syntyy, vaikka myöhemmin muuttaisi poiskin. Mutta samalla kainuulaiseksi pystyi tulemaan muualla syntynytkin, jos on asunut Kainuussa pari vuosikymmentä, ja on omaksunut kainuulaisen identiteetin itselleen. Tällä tavalla heimo- ja maakuntaidentiteetti voivat olla myös päällekäisiä—ja vahvasti tiettyyn maa-alueeseen sidottuja.

Paljon pohdintaa, vähän vastauksia. Olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana kokenut aiheen äärimmäisen mielenkiintoiseksi. Samoin myös sen aikalinjan, jonka kautta eri ryhmät ovat muodostuneet, ja miten ne ovat toisiinsa vaikuttaneet. Minusta näyttää siltä, että ajan myötä maakuntaidentiteetti alkaa painaa heimoidentiteettiä enemmän, ja saamme ehkä kuulla ulostuloja ylpeiltä kymenlaaksolaisilta ja pirkanmaalaisilta (satakuntalaisilta niitä voi kuulla jo!) Tämäkin voi tosin muuttua helposti, mikäli Suomen hallintojärjestelmä muuttuu—eivät nykyiset maakunnatkaan kovin vanha tekele ole. Itselleni kuitenkin henkilökohtaisesti merkitsee paljon kainuulaisuus, jota pidän myös "heimonani" maakunnan lisäksi. Vaikka muuttaisin pois, se ei muuttaisi taustojani. Siksi en ole valmis luopumaan heimoista ihan vielä. Se, jäävätkö nämä käsitteet elämään muiden kanssaihmisteni keskuudessa, on sitten asia erikseen.

Olen kieltämättä, kaartelematta, epäilemättä itäsuomalainen. DNA-testit yleistyvät jatkuvasti. Tuleekohan niillä olemaan suurempi vaikutus ihmisten identiteettiin tulevaisuudessa?

2021 animekatsaus eli ajatuksiani SK8:stä

Otsikko oli valetta. Tämä ei ole 2021 animekatsaus. Se olisi ollut sitä, jos olisin katsonut muita animeita vuodelta 2021, kuin SK8:in. Mutta en katsonut.

Puhun siis lyhyesti SK8:sta. :)

Haluan kirjoittaa henkilökohtaisen kehuni kyseiselle sarjalle. SK8 (tai SK8 the Infinity) on skeittaamisesta kertova lyhyt animesarja, joka ei perustu mihinkään alkuperäisteokseen vaan on siis ihan oma animeoriginaalinsa. Se on mielestäni positiivinen ja raikas tuulahdus animesarjojen joukossa, joista monet saisi heittää menemään merkityksettömyytensä tähden. Se ei myöskään juuri seuraa tämän hetken isoimpia trendejä (eli isekaita) vaan on enemmänkin kuin vilaus vanhemmasta ajasta.

SK8:in juoni kuuluu siten, että kanadalais-japanilainen poika Langa muuttaa isänsä kuoleman jälkeen äitinsä kanssa Kanadasta Japaniin, Okinawalle. Siellä hän tutustuu Rekiin, joka on paikallinen skeittaava poika. Kaupungin skeittiskeneen kuuluu myös ns. S-turnaus, jossa skeitataan kilpaa vaarallisella radalla syrjäisessä sijainnissa, jonne on oikeasti pääsy kielletty. Langa ei ole ikinä skeitannut, mutta lumilautailuharrastuksensa pohjalta hän saa nopean tuntuman lajiin Rekin opettamana, ja pian nousee opettajaansakin taitavammaksi. Muita hahmoja sarjassa ovat muut S:n skeittaajat, niin päähahmoja vanhemmat kuin nuoremmat henkilöt, sekä tietysti pääpahis, S:n perustaja ja johtaja.

SK8:stä hohkaa mielestäni jotenkin leppoisa vanhan ajan tunnelma. Sarjasta löytyy sekä ranta- ETTÄ onsen-jakso. Sarjan tyylihän on siis enemmän komediaa, vaikka sieltä löytyykin dramaattiset hetkensä loppupuolelta. Taustatiedoksi tähän, että olen vähän sellainen ihminen, jonka mielestä suurin osa animesta on oikeastaan surkeaa. Paras animevuosi oli mielestäni 2011, ja sen jälkeen onkin vain menty alamäkeen. En pitänyt viime vuosikymmenen moe-villityksestä (söpöillä tyttöhahmoilla ei ole minulle mitään tarjottavaa), enkä myöskään voisi vähempää piitata isekaista. En halua kuulostaa liian änkyrältä, esimerkiksi K-ON on mielestäni hyvä sarja, mutta monet näistä sarjoista tehdään lähinnä sillä motiivilla, että sillä voidaan myydä halityynyjä ja tissifiguureja... hyvin tietynlaiselle otakuyleisölle. Yleisölle, johon en kuulu.

SK8:iä katsoessa itselleni tuli tunne siitä, että tällainen pinnallinen tunnelma oli hylätty kokonaan, ja sain katsoa sarjaa, jossa Okinawan lämmössä paistaa aina aurinko ja hahmot elävät kevyttä elämää, jossa yksikään päivä ei ole yksinäinen tai masentava. Siitäkin huolimatta, että loppupuolella toki näemme kateudesta ja epävarmuudesta kumpuavat ystävyyssuhteiden vaikeat kiemurat. Se oli kuin iloinen maailma, jossa kuitenkin samaan aikaan on jokin "pointti", ja sarjaa katsoessa saa myös kokea tunteiden vuoristorataa. Ei siis juoneton slice-of-life, kaikista eniten inhoamani lajityyppi.

Mutta siis sen lisäksi, että SK:stä tuli minulle "iloinen" ja "vanhat ajat tulee mieleen" fiilis, ja sarjaa oli siksi mukava katsoa, tässä on myös eräs toinen aika iso palanen vielä mainitsematta. Sillä vaikka SK8 ei ehkä ole suunnattu tissifiguuriotakuyleisölle, se on kuitenkin suunnattu eräälle toisenlaiselle yleisölle. SK8 on sellainen sarja, jota jotkut kutsuvat termillä "fujobait". Ohjaajakin on sama kuin Free!:ssä. Tämä tarkoittaa sitä, että sarjassa vihjaillaan mieshahmojen välisellä romanssilla, muttei sellaista kuitenkaan "virallisesti" näytetä tai vahvisteta. Siten katsojan saavat itse päättää, lukevatko rivien välistä orastavan romanssin, vai näkevätkö hahmojen suhteen pelkkänä ystävyytenä. Poikarakkaussarjojen faneja kutsutaan siis termillä "fujoshi" (tai siis naisfaneja, miesfani olisi sitten fudanshi, mutta heitä on huomattavasti vähemmän).

Heti, kun sarjan tunnuskappale alkaa soimaan, tulee aina hyvä fiilis.

Tavallaan tässä törmäävät yhteen myös japanilainen ja länsimaalainen käsitys sateenkaariaiheiden esittämisestä. Japanissa monesti voidaan harjoittaa fujobaittia sillä selityksellä, että japanilainen yhteiskunta on niin konservatiivinen, ettei siellä televisioon voi laittaa animesarjaa, jossa esiintyy homoromanssi. Monet kyseistä aihepiiriä käsittelevät animet onkin aikanaan julkaistu suoraan VHS:lle/DVD:lle. Siksi fujobait on enintä, mitä tekjät voivat tarjota: vihjailuja romansseista, joita ei kuitenkaan homofoobikoiden tähden voida suoraan myöntää. Länsimaissa sen sijaan on viimeaikoina noussut laajempaan tietoon käsite "queerbait", joka tarkoittaa viihdettä, jossa sateenkaarihahmoja vain vihjataan eikä suoraan vahvisteta, jotta ko. viihdetuote säilyttäisi mahdollisimman laajan katsojakunnan pelottamatta konservatiivisempaa yleisöä pois tuotteen parista mutta samalla houkuttelemalla sateenkaariyhteisön mukaan. Samalla sarja voi saada kehuja "progressiivisuudestaan" ottamatta oikeasti mitään riskejä.

Fujobaitissa huijataan ihmisiä, jotka vain pitävät poikarakkaustarinoista, mutta queerbaitissa huijataan seksuaalivähemmistöjä lupaamalla, että heidät otetaan tarinaan mukaan, tätä lupausta kuitenkaan toteuttamatta. Siksi queerbait on selvästi negaativinen termi ja vihattu ilmiö. Fujoshit sen sijaan saattavat olla hieman ärsyyntyneitä fujobaitista, mutta se ei pysäytä heitä tekemästä kasoittain fanitaidetta, -fiktiota ja -doujinsheja niistä hahmoista, joiden olisivat toivoneen päätyvän yhteen.

Ja miten tämä kaikki liittyy SK8:iin? Kuten sanoin, SK8 on fujobait-sarja. Siinä on parikin "pariskuntaa", jotka olisivat potentiaalisesti voineet muodostaan romanssin, vaikka en henkilökohtaisesti tosin kannattanut niistä kuin yhtä (Langa ja Reki). Sarja siis rakentaa Langan ja Rekin välistä ystävyyttä väittämättä missään välissä, että se olisi ystävyyttä enempää. Kuitenkin sarjan kirjoittajat ovat myös tienneet täsmälleen, minkälaisia piirteitä lisätä tähän ystävyyteen, jotta fujoshit näkevät sen ystävyyttä enempänä ja tulevat toivottavasti rahapussiensa kanssa ostamaan myös sarjaan liittyviä fanituotteita (esimerkiksi kohtaus, jossa Langa puhuu äidilleen ongelmistaan Rekin kanssa, mutta äiti luulee Langalla olevan huolia jonkin tytön, ihastuksen, kanssa). Tai ehkäpä tekijät olisivat ~halunneet~ esittää jotain enemmän, mutta iso paha TV-kanava ja Japanin konservatiivinen yhteiskunta eivät sitä heille sallineet.

Tähän oikeastaan kulminoituu keskustelu, johon länsimaalaisessa fanikunnassa on sarjan luonteesta ollut. Toki siellä on se vakio "ei tässä mitään homoja ole ja olette vain harhaisia jos kuvittelette niin" -ryhmä, mutta myös toinen väittely siitä, onko SK8:n fujobait hyväksyttyä, vai tosiasiassa pahaa queerbaittaamista. Henkilökohtaisesti minulla ei tähän juuri vastausta ole, pidin sarjasta tällaisenaan, ja olisin pitänyt siitä, jos sen mieshahmot olisivat "virallisesti" päätyneet pariskunnaksi. Japanilainen keskustelu näistä aiheista ei oikein seuraa sitä mitä länsimaissa, joten on vaikea ennustaa, tullaanko siellä esittämään representaatiota rohkeasti tulevaisuudessa ilman minkäänlaista baittia. Tuntuu kuitenkin siltä, että lännen päässä tähän vihjailuun ollaan jo kyllästytty.

Totuushan on, että päädyin katsomaan SK8:n juuri sen takia, että ystäväni kutsui sitä sarjaksi jossa on "skeittihomoja". En juurikaan identifioidu fujoshiksi, sillä en mielestäni kuluta ko. materiaalia niin paljon, että tuo termi kuvailisi mitenkään itselleni keskeistä harrastusta. Siitä huolimatta ehkä itsekin olen sellainen "harhainen", joka näkee romanssinvihjeitä "pelkkien kaverusten" välisessä suhteessa.

SK8 on siis mielestäni: iloinen, tuo vanhat ajat mieleen positiivisella tavalla, mutta myös kuvaa miesten välisiä suhteita tavalla, jonka on helppo nähdä fujobaittina koska, no, sitähän se on ja ihan tarkoituksella. Sarjasta voi siis löytyä itse kullekin jotain ~shipattavaa~. Kaikista tärkeitä lienee kuitenkin sarjan pointti: Skeittaaminen on kivaa! Ja kaverin kanssa skeittaaminen on vielä parempi. SK8 olikin uraauurtava aivan toiselta kantilta, kuin mihin monesti huomiota kiinnitetään: urheiluanimen suosiosta huolimatta skeittianimeita ei ole juuri aiemmin tehty. SK8 kuvaa kauniisti ja taidokkaasti skeittaamisen hurmaa komeilla animaatioliikkeillä.